Runo eletystä elämästä


Yläasteella en pitänyt itseäni kummoisena
kotiin toin vain numeroja huonoja. Ei ollut opiskelun iloa. Tunsin huonoa
omatuntoa, kun en osannut tehdä mitään kunnolla. Tuntui pahalta koulussa ja
kotona. Mietin usein miksi kotona oon.

Inhosin ruoka- ja välitunteja. Yksin usein
niillä sain olla ja tunsin muiden tuijottavan. Kuulin niiden minulle nauravan
ja pilkkaavan. Pidin iteäni rumana ja lihavana. Lopetin syömästä koulusta ja
kotona piiloitin ruokaa ja toivoi, ettei kukaan huomaa. Ei tehnyt mieli ruokaa.

Aamuisin voin aamupaloilla ja illaruuilla.
Menetin ruokahaluni. Kaikki tuntui vain niin pahalta, eivätkä itsetuhoiset
ajatukset olleet kaukana. Halusin hypätä sillalta alas mut ei löytynyt
uskallusta. En kyennyt niistä asioista kenellekkään ääneen sanomaan.

Nurmikolla paljain jaloin sadesäällä olin
kylmissäni. Silloin tunsin olevani kiinni elämässäni. Silti yksin pimeässä. En
nähnyt misssään järkeä.

Kaipasin Valoa pimeää. Ystävää
iltahämärään ja hieman hellyyttä antamaan ja elämässä kiinni pitämään.

Jossain vaiheessa huomasin yläasteen
loppuneen ja kyynelten loppuneen sekä elämän alkaneen. Enää ollut yksin ollut
en. Huomasin ilon löytyneen.

Published by

smilingloopy

Olen 25-vuotias geronomiopiskelija, joka kirjoittaa ajatuksistaan elämän iloista ja suruista sekä kaikesta mikä tuntuu itsestä hyvältä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s