Kuka saa sydämeni pauhaamaan?


Muistan kuinka aikoinaan haaveilin vain siitä, että olisipa olemassa joku joka saisi minun sydämeni sykkimään ja osoittaisi minua kohtaan aidosti rakkautta. Olisi joku jolle olisin erittäin ja voisi kokea hänen kanssaan asioita, joita pariskunnat tekevät mm. elokuvissa ja kahvilla käynti. Kuuntelin usein tätä kappaletta. Juha Tapion Kelpaat kelle vaan kappaletta. Kuuntelin ja toivoin, että elämääni tulisi Se tietty ja poistaisi tyhjyyden sydämestäni.

Pitkään mietin olisiko minusta edes seurustelemaan kenenkään kanssa? Olisiko minusta siihen? Olin myös varma aika pitkään, ettei kukaan koskaan huolisi minua. Olihan minua monta vuotta haukuttu vaikka miksi ja itsetunto oli aika nollassa. Ajattelin, jos joku edes yrittäisi, hän tuskin kestäisi minua kahta viikkoa pidempää.

Lukion loppuessa tapailin hetken aikaan erästä miestä, mutta juttu ei toiminut. Mies oli kiva ja mukava, mutten kokenut hänen olevan tyyppiäni. En uskonut, että jutusta olisi voinut pidemmän päälle tulla mitään. Se, että hän oli ollut mukava, tuotti vaikeutta sanoa hänelle, etten voisi alkaa seurustelemaan hänen kanssaan. Hän oli nimittäin jo innostunut asiasta. Kuitenkin koin ajan kohdan olleen väärä. Oli paljon ajateltavaa siinä vaiheessa ja asioita menossa, että seurustelu tuottaisi siinä vaiheessa liikaa stressiä.  Kuitenkin sinä keväänä olivat kirjoitukset menossa ja lukemiseen meni paljon aikaa ja oli kouluakin, joten se, että olisi pitänyt yrittää järjestää vielä aikaa jollekin, olisi tuottanut paljon harmaita hiuksia.  En myös kokenut sittenkään olevani vielä valmis aloittamaan seurustelua. Haaveilin silloin kotipaikkakunnalta muutosta toiselle paikkakunnalle ja koin, etten siinä vaiheessa, jos kyseinen haave toteutuisi, en halunnut olla sidoksissa kehenkään. Halusin aloittaa puhtaalta pöydältä ilman siteitä enkä kokenut voivani vielä sitoutua yhteen mieheen. Halusin nauttia sinkkuelämästä ja huvitella.

Kun sitten aloitin ammattikoulussa opiskelun, netissä törmäsin muutamaan otteeseen mieheen, jonka tiesin käyneen samaa yläastetta kanssani ja olevan entisen luokkakaverini kaveri. Muutama sanan vaihdoimme silloin tällöin, enkä ollut ajatellut siitä syntyvän sen kummempaa, vaikka olin tietyllä tapaa ollut jo jonkun aikaa kiinnostunut kyseisestä miehestä.  Sitten juttutuokioita alkoi syntyä useamminkin ja mies vaikutti mukavalta. Päätin eräänä päivänä pyytää hänet kahville. Muistan sen hetken kirkkaasti. Kirjoitin viestin, jossa oli pyyntö kahville tai jotain ja hetken tuumittuani lähetin sen hänelle. Ystäväni laittoi juuri sen jälkeen viestin ja pyysi kanssaan pihalle. En ehtinyt jäämään odottamaan vastausta vaan lähdin jännittyneenä tapaamaan ystävääni. Olo oli todella hämmentynyt. En ollut uskoa mitä olin tehnyt. Pyytänyt kahville miehen, jota hädin tuskin tunsin. Olin varma, että hän vastaisi kieltävästi ja pitäisi hulluna. Kun tapasin ystäväni, kerroin hänelle mitä olin tehnyt. Hänen ilmeensä oli hyvä, hänkään ei ollut uskoa sitä mitä olin tehnyt. Kun sitten sain myöntävän vastauksen mieheltä, olin hämmentynyt, mutta iloinen. Kun tapaamisia alkoi kertyä, olin aika hämmentynyt monesta asiasta. Ensinnäkin, se että hän oli kestänyt minua pidempään kuin kaksi viikkoa ja tapaamisia oli tiedossa lisää. Toisekseen minulla oli yllättävän hyvä olla miehen kanssa. En tuntenut itseäni vaivaantuneeksi hänen seurassaan vaan rennoksi ja tapaamiset häneen kanssaan saivat minut aina hyvälle tuulelle.  Neljänneksi hämmennyin siitä kuinka tämä mies sai minut tuntemaan sellaisia tunteita joita en ollut ennen tuntenut ja se kaikki tuntui niin oikealta.

Muistan vieläkin sen tunteen, kun hän yritti ottaa minut kainaloonsa käydessämme museossa. Hämmennyin siitä aikalailla. Ei se tuntunut pahalta, se vain yllätti minut täysin. Ei kukaan muu ollut aikaisemmin moista yrittänyt. Ja se ensimmäinen halaus yllätti minut myös, mutta sai minut melkein pomppimaan pilviin ja tulin hyvin iloiseksi koko loppupäiväksi.

Sinä päivänä, kun suutelimme ensimmäistä kertaa, minua ujostutti kovin, siis ennen h- hetken koittamista. Mies katseli minua tietyin tavoin ja se sai minut ujostumaan. En ollut koskaan ennen niin paljon ujostellut ketään tai mitään. En edes silloin, kun minua oli ensimmäistä kertaa suudeltu. Edellisestä suudelmasta oli kuitenkin, jonka olin saanut, oli kulunut jotain neljä vuotta. Jotenkin sitä oli epävarma osaisiko sitä enää. Kun h-hetki koitti, oli se aivan ihana ja jotenkin romanttinen, satamassa nimittäin. Parempi kuin edellisellä kerralla oli ollut, täytyy myöntää. Ei millään pahalla sitä edellistä poikaa kohtaan.

Siitä kun aloimme poikakaverini kanssa seurustella, on nyt reilu vuosi kulunut. Hetkeäkään en pois antaisi. Olen todella onnellinen enkä kaipaa yhtään sinkkuelämää. En ehkä kelpaa kelle vaan, mutta minulle riittää, että kelpaan poikakaverilleni, jota rakastan enemmän kuin ketään muuta olen koskaan rakastanut 🙂 Jokainen päivä hänen kanssaan on uusi ihana retki 🙂 Arjen suurina ja pieninä aikoina. Eteenpäin helppompi kulkea, kun on joku jonka kanssa jakaa ilot ja surut. Joskus se Joku tulee odottamatta ja joskus kohtalo osaa antaa merkin oikealla hetkellä, kun sitä malttaa kuunnella.

Published by

smilingloopy

Olen 25-vuotias geronomiopiskelija, joka kirjoittaa ajatuksistaan elämän iloista ja suruista sekä kaikesta mikä tuntuu itsestä hyvältä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s