Prinsessoja ja aikuisia


Muistan kuinka olessani pieni, en tiennyt mitään sen parempaa kuin prinsessaleikit. Leninkinä toimi mummon vanha alusmekko. Vaalea ja yksinkertainen, mutta lapsen mielikuvituksessa se muuttui prameaksi ja kauniin kirjavaksi, joskus timantein koristelluksi. Lapsenvahdit leikkivät nukkuvia prinssejä, jota prinsessa kävi herättelemässä. Naapurin tytölle olin kateellinen kauniista tiaarasta, jossa oli kauniit tekotimantit. Omassa tiaarassani ei ollut, muttei se toisaalta haitannut, kun osasin kuvitella sellaiset siihen. Kuinka pikkuprinsessan elämä olikaan helppoa. Kaiken sai kuviteltua kauniimmaksi omassa mielikuvituksessa ja tärkein työ oli leikki. Elämä oli melko helppoa, vaikka siskot saattoivatkin käydä toisinaan hermoille ja niiden kanssa tuli useammin kuin kerran tai pari riideltyä ja tapeltua. Kuitenkin annettiin anteeksi ja tuettiin toisiamme. Kannustettiin ja pidettiin toistemme puolia. Lupasimme myös toisillemme, ettemme anna minkään tulla hyvän sisaruussuhteen tielle.

Kuitenkin kaikkien pikkuprinsessojen täytyy, jossain vaiheessa herätä siihen, ettei kaikki ole aina kauniin vaaleanpunaista eikä helppoa. Täytyy kasvaa ja oppia tuntemaan myös luopumisen tuska ja elämään kaikenlaisten muutoksien mukana. Huomata, ettei kaikki sadut pääty onnellisesti ja tuntea riittämättömyyttä siitä, ettei kaikkeen pysty itse vaikuttaa kaikkeen, vaikka kuinka halusi. Kaikkea ei voi kuvitella kauniimmaksi kuin mitä on tai voi, mutta siinä sulkee silmänsä todellisuudelta. Ottaa vastuuta omasta elämästä.Oppia kävelemään myös omilla jaloillaan eikä aina voi tukeautua muihin. Pitää osata itsekin tehdä jotain ja itsekseen.  Tätä kutsutaan aikuiseksi kasvamiseksi ja todellisuuden kohtaamiseksi.

Ei ole aina helppoa elää aikuistenmaailmassa. Välillä sitä kaipaisi sinne pikkuprinsessan elämään, jossa kaikki oli vasta alussa ja paljon asioita vielä kokematta.

Minulle erilaset elämään kuuluvat muutokset ovat olleet enemmän tai vähemmän vaikeita aikuiseksi kasvamisessa ja kun täytyy katsoa elämää ihan uudenlaisin silmin.

Kotona asuessani ennen vanhimman isosiskoni lähtöä opiskelemaan, odotin kovasti sitä, että tämä muuttaisi ja saisin vihdoin oman huoneen ja enemmän omaa tilaa.( Monta vuotta jaoin nuoremman isosiskoni kanssa huoneen) Kun sitten vanhin isosiskoni lähti opiskelemaan ja sain oman huoneen, olin ensin iloinen. Sitten tuntui oudolta,  kun ei nähnytkään omaa siskoa joka päivä. Kun sitten nuorempi isosiskonikin lähti opiskelemaan,  tuntui vielä oudommalta. Olin yksin vanhempieni kanssa ja koti tuntui paljon hiljaisemmalta. Kun tuli kotiin kumpikaan siskoista ei ollut siellä eikä tullut perässä. Tuntui pitkään ontolta, vaikka loppujen lopuksi siskot kävivät melko usein kylään.  Kyllä siihen tottui, mutta se vei aikansa.

Kun minulle kerrottiin 9.luokan keväällä mummini kuolleen, minulla kesti jonkun aikaa prosessoida ja tajuta asia. Tajuta, että minun silmissä aina naurava ja iloinen mummi oli poissa. Asian ja muiden kevään tapahtumien vuoksi vaivuin melkoiseen masennustilaan, jossa tuntui ettei mikään tunnu miltään. Ajan kanssa niistäkin selvittiin.

Viime vuonna, kun vietin jouluaaton ensimmäistä kertaa erillä omasta perheestä ja isäni johtuen siitä, että olin töissä, oli todella vaikeaa. Varsinkin, kun ajattelin kuinka vanhoja isovanhempani ovat niin ei voi tietää kuinka monta yhteistä joulua pystyy vielä viettämään. Minulla oli kyllä mukava joulu, kun sain mennä sitä avomieheni äidin luokse viettämään. Töissäkin oli oikein mukava tunnelma. Kuitenkin oli ikävä omaa perhettä ja niitä perinteitä, joita meidän perheessä on ollut. Minulle, kun joulussa on hienointa ja tärkeintä, kun edes jouluksi koko perhe ja isovanhemmat kokoontuu saman pöydän ääreen. Onneksi myöhemmin pääsin vielä joulua heidän kanssa viettämään.

Tänäkin vuonna olen saanut huomata, ettei monetkaan asiat ole niin kuin ennen ja niin tulee varmasti käymään tulevinakin vuosina. Vaikeinta on ollut, kun itselleen todella läheiset muuttvat eikä tilanteelle voi muuta kuin katsoa sivusta. Tuntee avuttomuuden tunnetta ja miettii mitä minä voisin tehdä ja on ihan neuvoton.

Muutoksia on vaikea kohdata, mutta niin täytyy tehdä halusi tai ei.  Pitää vain oppia, että ne ovat osa elämää ja niistä voi selvitä hengissä, kun muistakin on selvitty. Enköhän minä niistä  selviäki ja tulevienkin vuosien muutoksistakin . Varsinkin, kun ei tarvitse niitä yksin kohdata. Olen kiitollinen siitä hyvästä tukiverkostosta mikä minulla on ollut vuosien varrella. Sen ansiosta tämäkin aikuiseksi kasvanut pikkuprinsessa jaksaa uskoa onnellisiinkin satujen loppuihin, vaikkei ole aina helppoa. Kiitos sisaret, vanhemmat, kaverit, tuttavat ja työkaverit ❤ Varsinkin Jani  Marianna<3 Kiitos kaikille jotka ovat uskoneet minuun ja niille, jotka tätä blogia lukevat ja seuraavat.  On hienoa tietää, että on olemassa ihmisiä joihin voi luottaa, silloin kun sitä tarvitsee. Varsin kiitollinen olen hyvistä ja välittävistä siskoistani

Näin lopuksi täytyy vielä sanoa, että vaikka prinsessaleikit ovat takana, osaan olla melkoinen prinsessa. Tykkään aina tilaisuuksien tulla laittautua ja pukeutua hienoimpii, enää ei tarvitse kuitenkaan pukeuta mummon alusmekkoon 🙂 Olen pitkään haaveillut, että jonakin päivänä saisin hyvän syyn ostaa  sellaisen tiaaran, jollaisia myydään tyyliin Glitterissä tai yms. paikoissa 🙂 voisin sitten tuntea itseni aikuiseksi prinsessaksi 😉 mutta saa nähdääkö tapahtumaan 🙂

Published by

smilingloopy

Olen 25-vuotias geronomiopiskelija, joka kirjoittaa ajatuksistaan elämän iloista ja suruista sekä kaikesta mikä tuntuu itsestä hyvältä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s