Täältä maasta minä marmatan


Joskus ihmiseltä puuttuu usko itseensä.

Itselläni on tällä hetkellä hukassa usko itseeni. Tai oikeastaan siltä on tuntunut siitä saakka, kun aloitin ammattikorkeakouluopinnot. Jotenkin epävarma onko se minua varten. Olen yrittänyt olla asettamatta liian suuria odotuksia itseäni kohtaan ja olla realisti, mutta jotenkin tällä hetkellä tuntuu, etten millään pysy muiden vauhdissa, vaikka yritän parhaani.

Koulussa annetaan aina vain enemmän tehtäviä ja aina vain laajempia, en oikein tiedä miten niistä selviydyn. Jotenkin vain tuntuu, että kaikki kaatuu niskaan eikä hallitse mitään. Uuvun pelkästään ajatuksesta mitä pitäisi olla jo tehtynä ja mitä tekemättä. En osaa yhtään rytmittää tekemisiäni. Öisin en saa nukutuksi. Samoiten yritän miettiä miten voisin saada tienattua ylimääräistä rahaa taskuun ilman, että vaikuttaisi opintotukeen ja kesätöitäkin pitäisi yrittää saada. En ole juhlimassa joka viikonloppu enkä käy opiskelijabileissä enkä polta ja yritän välttää ylimääräisiä menoja, yrittänyt harkita tarkkaan tarvitsenko mitää ja yrittänyt saada vanhoja tavaroita pois myymällä kirpparilla. Kuitenkin tuntuu, ettei välttämättömien menojen jälkeen jää paljoa rahaa käteen eikä ole edes lapsia. Enkä ole todellakaan niitä naisia, jotka haluavat elää miehen varoilla. Olen tottunut pärjäämään omillani.

Minun ei pitäisi valittaa. Tiedän, että olen asemassa, jossa monikin haluaisi olla ja olen itse päättänyt lähteä opiskelemaan. Minulla oli useampi syy hakea kouluun. En uskonutkaan sen olevan helppoa, mutten myöskään sen olevan näin rankkaa, muttei koulutusta tietenkään ilmaiseksikaan saa.  Täytyy vain  kaivaa etsiä se usko tekemiseen ja muistaa asiat, jotka motivoivat. Ei valittaminen auta mitään.

Luulenpa, että tässä voi käydä niin kuin lukemisen oppimisen kanssa kävi. Alku on vaikea, mutta kun pääsee alusta eteenpäin, se alkaa rullaamaan. Ja se mikä on itselleni vaikeinta, oppia pyytämään apua toisilta. En aio menettäää toivoani kaivoon. Sisulla eteenpäin. Asioillaon tapana järjestyä tavalla tai toisella ja tekemällä. Ei vain puhumalla.

20160114_005107(1)

Published by

smilingloopy

Olen 25-vuotias geronomiopiskelija, joka kirjoittaa ajatuksistaan elämän iloista ja suruista sekä kaikesta mikä tuntuu itsestä hyvältä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s