Pohdintaa parisuhteesta


Isäni vanhemmat alkoivat seurustelemaan ollessaan lukiossa. Tuli sota ja ukiltani jäi lukio kesken, kun täytyi mennä puolustamaan maatamme Suomea. Sodan jälkeen he menivät naimisiin ja saivat kaksi lasta. He ovat tänä päivänä 92- vuotiaita ja ovat vielä yhdessä. Siinä tavoiteltavaa meille monelle, jotka elämme yhteiskunnassa, jossa eroaminen on yleistynyt. Psykologi ja parisuhdekouluttaja Kari Kiianmaan  voice.fi:n artikkelin mukaan kansainvälisessä vertailussakin olemme eroamisessa ihan kärkimaita. Isovanhempani ovat jaksaneet tehdä työtä parisuhteensa eteen vuosia ja vanhenneet yhdessä toisiaan, vaikka vanheneminen ei ole helppoa, varsinkaan silloin, jos toisella on muistisairaus. Nyky-yhteiskunnassa suhteet ja avioliitto saattavat kestää pari vuotta, jos sitäkään ja vaihdetaan uuteen.  Tuntuu, ettemme jaksa tehdä töitä suhteidemme eteen ja luovutamme helposti, kun tulee vastoinkäymisiä. Miksi? Odotammeko tai vaadimmeko suhteelta liikaa? Eikö rakkaus riitä? Etenemmekö suhteissa liian nopeasti ennen kuin tunnemme  toisen?
Luulen, että osa suhteista loppuu lyhyeen nopean etenemisen suhteen. Heti aloitettuamme seurustelemaan muutetaan lyhyessä ajassa yhteen, mennään kihloihin ja naimisiin ja sitten pian erotaan, kun ei olekaan kivaa. Ehdimmekö oikeasti tutustua toisen hyviin ja huonoihin puoliin? Toisaalta jokainen elää omaa tahtiinsa eikä toinen ihminen ole mikään sanomaan, mikä tahti on kenellekin suhteelle sopiva aika edetä eteenpäin. Ehkä kuitenkin ennen kuin sanoo alttarilla tahdon tai edes harkitsee naimisiin menemistä suosittelisin  miettimään onko tämä ihminen se ihminen, jonka kanssa haluaa viettää loppuelämäni ja hyväksyykö hänet heikkouksineen ja vahvuuksineen. Ainakaan minulle avioliitto tai kihloihin meneminen ei ole mikä tahansa sitoumus, vaan lupaus ja halu viettää toisen kanssa loppuelämä ja tavoite mennä vain kerran elämässään naimisiin.
Minulle suhteessa on tärkeää, että toiseen voi luottaa ilman toisen kyttäämistä ja voi tavata kavereita ilman, että täytyy raportoida joka sekunti omia tekemisiään. Koska elämä ei ole vain iloa ja onnistumisia, vaan siihen kuuluu myös surua ja luopumista sekä epäonnistumista. Parisuhteeseenkin kuuluu myötä- ja vastoinkäymiset ja minusta siihen kuuluu toisen tukeminen hyvinä ja huonoina hetkinä, jotta se voi olla luja ja kestävä. Ihminen on silloin oikea, jos pystyy hyväksymään toisen sellaisena kuin on ja se on myös vastavuoroista. Parisuhteessa on tärkeää, että molemmat saavat äänensä kuuluviin ja saa olla omaa mieltä, kuunnellaan ja huomioidaan toista. On tärkeää muistaa, ettei aina ole tärkeintä mitä minä ajattelen, vaan myös mitä hän ja me halutaan. Kun ollaan parisuhteessa kyse ei ole vain minusta vaan meistä ja onkin tärkeää, että kummatkin osalliset panostavat yhtä paljon suhteeseen eikä niin, että toinen ostaa toiselle lahjaksi Ferrareita ja toinen saa purkkapallon.  Tällä tarkoitan sitä, että läheisyydestä ja suhteesta hoitaminen on molempien velvollisuus. Jos se tuntuu pakolliselta suorittamiselta, ei ole minusta oikeassa parisuhteessa. Parisuhteessa ei ole kyse siitä, että siinä on pakko olla tai naimisiin menossa, vaan siitä halusta olla toisen kanssa ja silloin on myös valmis tekemään suhteen eteen töitä.  En tarkoita sitä, että kallis lahja tai edullinen lahja on huonompi tai parempi. Varsinkaan, jos parisuhteessa toisen taloudellinen tilanne ei ole hyvä ei pidä odottaa timantteja, vaan ymmärtää toista. Tärkeintä ei ole lahjan hinta, vaan ajatus eli se, että on nähnyt vaivaa ja ajatellut lahjansaajaa. Mikä tärkeintä, on se, että valitsee vierelleen sellaisen ihmisen, joka tekee oikeasti onnelliseksi ja pysyy rinnalla, tapahtuu ikinä mitä tahansa.
Tiedänkö kaiken parisuhteista? Voin rehellisesti sanoa vastauksen olevan en. On varmasti paljon mitä en tiedä ja mitä en ole kokenut eikä kaikki ole suoraviivaista eikä kaikki mene aina sen kultaisen ohjekirjan mukaan, kuitenkin haaveilen ja toivon saavani sen, mitä isovanhemmillani on. Toimineet niin kuin ovat toisilleen luvanneet eli rakastaneet toisiaan myötä- ja vastoinkäymisissä eivätkä ole luovuttaneet tai antaneet periksi.
Ja näin loppuun haluan jakaa Erinin ihanan biisin, jota kuunnellessa ajattelen, että jonakin päivänä haluan kävellä alttarille avomieheni rinnalle ja tämä biisi saa aina hymyilemään.

Published by

smilingloopy

Olen 25-vuotias geronomiopiskelija, joka kirjoittaa ajatuksistaan elämän iloista ja suruista sekä kaikesta mikä tuntuu itsestä hyvältä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s