Oman tiensä kulkija

Olen aina kokenut olevani hieman erilainen kuin muut. Sellaisena, joka ei sovi yhteen muottiin, eikä haluakaan siihen sopia.  Esimerkiksi jo lapsesta saakka olen kuunnellut musiikkia, joka ei ole ollut yleisesti sopivaa. On jopa ollut muiden mielestä noloa kuuneltavaa. Silti jatkanut kuuntelemista.

Ystäväni sanovat, että minut tunnistaa kadulta minun omasta tyylistäni. Oma siskonikin sanoi tyyliäni viikko sitten maailman matkaajan tyyliksi.Minkäs mahdat? Rakastan värejä enkä osaa kuvitella itseäni missään ns. harmaassa ja tylsässä. Toki osaan pukeutua myös neutraalisti, jos johonkin tilaisuuteen tarvitsee olla hillitympi.  Kuitenkin aina olen pyrkinyt oleman aito oma itseni.

Nuorempana pyysin paljon anteeksi olemassa oloani ja ehkä häpesin itseäni. Miksen osaa olla kuin niin kuin muut? Nykyään mietin: ”Miksi minun pitäisi olla niin kuin muut, kun minä olen minä? Jos se ei jollekin kelpaa, se on hänen ongelmansa.”

Kerran minulle tarjottiin mahdollisuutta, että joku olisi tehnyt niin sanotulla pienellä rahalla, että eräs ihminen olisi tehnyt mulle blogipohjan ja kaikki.  Minä olisin voinut keskittyä periaatteessa vain kirjoittamiseen.  Joku voisi kutsua minua hulluksi, mutta minä kieltäydyin.  Haluan olla niin sanotusti oman blogini herra ja tehdä asiat omalla tavallani.  Se ei ehkä ole se yleisesti hyväksytty eikä ehkä ole mikään lukijamagneetti. Ei sen tarkoituskaan ole eikä tarvitsekkaan.  Monet blogioppaat suosittelevat kirjoittamaan säännöllisesti, jotta voi saada lukijoita ja tilaajia. Totta se varmasti on, mutta en halua väkisin kirjoittaa jotain.  Kirjoitan mielummin silloin, kun tunnen inspiraatiota ja halua kirjoittaa, kuin että kirjoitan merkityksetöntä tekstiä.  Minulle blogin pitäminen on tapa ilmaista toteuttaa itseäni . Jos joku siitä saa jotain hieno homma.

Niin blogissa, tyylissäni ja elämän tavassani pyrin siihen, että olen aito ja ylpeä sitä mitä olen. Ei pidä olla liian ylpeä tai itserakas, mutta itseään tulisi myös rakastaa.  Jokainen mokaa, jokaisessa on huonoja puolia ja puolia joita on vaikea rakastaa, mutta täytyy olla itselleen myös armollinen ja löytää mitä rakastaa itsessä.  Esimerkiksi itse vihaan omia polviani, minusta ne ovat kuin perunat lol, mutta hiuksistani ja silmistäni pidän. Ei ole aina helppo rakastaa itseään, mutta sitä on hyvä opetella eikä kaikkea tarvitse heti oppia. Antaa itselleen aikaa.  Minulta meni aikaa 26 vuotta ja siihen vaikuttaneet ihmiset ympärillä.

Mielestäni on parempi olla oma itsensä, kuin esittää jotain muuta, mitä ei ole.  Jos esittää jotain muuta kuin on, silloin on epäaito ja vain kiusaa itse itseään.

 

 

 

Aamupohdintaa ja ikäkriiseilyä

Kirjoitettu kesällä 2017

Aikaiset aamut eivät ole minua varten. Nukkuisin mieluiten yhdeksään. Se tuntuu luonnollisemmalta ajankohdalta. Klo 5 herätys ei niinkään, mutta siitä selviää. Onneksi kahvi on keksitty ja olen sitä ihanuutta oppinut juomaan! Aamu lähtee niin paljon paremmin käyntiin kahvin avulla. Gilmoren tyttöjen Lorelain kahviriippuvuutta minulla ei kuitenkaan ole hih. Kuitenkin vähintään kerran päivässä pitää kahvia saada tai päivä on pilalla.

Ihailen kyllä ihmisiä, jotka heräävät aamulla varhain ja ehtivät tekemään päivän aikana paljon esimerkiksi käymään jumpassa heti aamusta, huolehtimaan lasten menoista, siivota jne. Se on niin ihailtavaa! Ehkä sitten joskus jos luoja lapsia suo, niin opin minäkin käyttämään koko päivän hyödyllisesti.

Lapsista puheenollen. Elän kai jotain ikäkriisiä. Tunnen itseni jotenkin vanhaksi. Olen huomannut, että ikätoverini ovat alkaneet vakiintua, mennä kihloihin, naimisiin ja savata lapsia. Se on järkyttävää ja tietyllä tavalla ahdistavaa. Miten tässä näin kävi? Toki siis nämä ovat ihania asioita ja olen ihmisten puolesta onnellinen. Lähinnä se on järkyttävää huomata olevansa siinä ikävaiheessa.

Tosiasia on kyllä se, että minäkin olen alkanut miettiä enemmän noita edellä mainittuja asioita. Varsinkin kun eräs työkaverini sanoi, että haluaisi ensimmäisen lapsen ennen kuin on täyttänyt 25 vuotta. Mieleeni muistui siinä hetkessä, se mitä joskus ajattelin. Nimittäin joskus muistaakseni luin jostain, että nykyään ensisynnyttäjien ikä on noussut 28 ikävuoteen. Sillon ajattelin, että haluaisin saada ensimmäisen lapsen ennen kuin olen 28, enkä haluaisi tukea tätä tilastoa. Saa nähdä milloin se hetki sitten todellisuudessa tulee. Elämä kun ei aina mene niin kuin on suunnitellut ja koulustakin päästyäni olen jo 26 tai 27.

Olen kyllä sen verran vanhollinen, että haluaisin kihloihin ja naimisiin ennen lapsia. Koulukin olisi kiva suorittaa loppuun ennen niitä, niin saisi kerralla hoidettua, eikä jäisi roikkumaan. Haaveilen, että koulun päätyttyä voisi asettua jonnekin, muuttaa rivitaloasuntoon tai omakotitaloon ja perustaa perheen. Olisi kiva olla kohtuullisen nuori, jos saa lapsia, jotta niiden kanssa jaksaa tehdä asioita ja voisi kokea hetkiä.

Unelmat ovat unelmia. Toivottavasti ne voivat toteutua 🙂 haluaisin joskus kokea äitiyden, vaikka mietin välillä olisiko minusta siihen. Kuitenkin äiti on supersankarista seuraava tai samainen henkilö. Tai ainakin niin itse ajattelen äideistä. Varsinkin omasta äidistäni, hän on niin viisas ja osaava! Osaisinko olla edes vähän hänenlaisensa? Arvostan kyllä äitiyttä. Siihen ei pysty kaikki ja vastuu on suuri. Miten kasvattaa pienestä ihmeestä kelpokansalainen? Siinä on varmasti enemmän kuin vain vähän haasteita. Mutta aika näyttää tuleeko minusta koskaan äitiä 🙂 Ehkä ensin nyt sit odotellaan kihloja ja sanotaan tahdon ennen kuin mennään asioiden edelle. Päivä kerrallaan.

Aikuisuus

Mietin viikonloppuna aikuisuutta ja sitä missä vaiheessa olen kehityksessä aikuiseksi. Jäin sitä pohtimaan yhtenä yönä ja tulin yhteen tulokseen. Seuraavana päivänä keskustelin aikuisuudesta elämäni viisaimman naisen, äitini kanssa ja kysyin häneltä, olenko hänen mielestään aikuinen.  Hän sanoi sen, mitä olin yöllä ajatellut. Hänestä olen puoliaikuinen.

Olen äitini kanssa samaa mieltä. En ole vielä niin sanottu kokonaan aikuinen, vielä on matkani siihen kesken. Osaan mielestäni käyttäytyä kuin aikuinen, osaan ottaa vastuuta teoistani ja opiskeluistani, pidän kiinni sovituista asioista, kykenen pitämään taloudellisesti itsestäni huolta ja osaan pitää muutenkin itsestäni huolta ja monta muuta asiaa osaan, jotka mielestäni aikuisuuteen kuuluu.

Kuitenkin, kuten äitini puoliaikuisuuttani perusteli sillä, että minulla ei ole vielä ajatusmaailmani ei ole niin monipuolinen kuin aikuisella. Minulla ole vielä tarpeeksi elämänkokemusta, jotta voisin osata ajatella laajemmin. Tottahan se on.

Jotkut ovat luonnostaan aikuisia, jotkut jo ennen kuin täyttävät 18 vuotta.  Jotkut oppivat aikuisuuden roolin nopeasti esimerkiksi usein isosiskot. He ovat edeltä raivanneet tiensä maailmaan ja he ovat mahdollisesti oppineet vastuullisuutta vahtiessaan pikkusiskoja ja toisen huomioon ottamista, koska ovat tottuneet jakamaan asioita ja antamaan tukea pikkusiskoille. He ovat myös oppineet raivaamaan tietään itse ja ensimmäisenä.

Joillakin se vaan vie aikaa kasvaa aikuiseksi. Itse perheeni nuorempana, olen saanut monta asiaa valmiina ja tottunut saanut apua ja tukea vanhemmilta siskoilta. Ruokaa kotona piti harvoin itse tehdä ja pyykkiä itse pestä. Töitä koulun ohessa ei ole tarvinnut tehdä, kun vanhemmilta on saanut rahallista tukea ja ovat auttaneet muutenkin koulussa.  Muutenkin on tuntunut, että jossain kohtaan asioiden suhteen on pidetty liian pumpulin sisällä. Ymmärrän vanhempien suojeluhalua ja sitä, kuinka on vaikeaa nähdä kuinka lapsista nuorinkin kasvaa eikä ole aina se pieni lapsi, kuitenkin lapsen täytyisi saada kompastua elämässään matkallaan. Se, että ihmisen sallitaan kokea vastoinkäymisiä ja pettymyksiä, opettavat vain lapselle elämän realismia. Joskus asiat menevät hyvin, mutta ei se elämä ole aina niin helppoa. Kuitenkin lapsi kokee vastoinkäymisiä elämässään. Ennemmin tai myöhemmin ne tulevat vastaan.

Se, että on ollut pumpulissa, hidastaa tietyllä tapaa kehittymistä aikuiseksi. Kun tulee niitä vastoinkäymisiä, eikä ole osannut varautua niihin, ne voivat tuntua musertavissa. Pienet voivat tuntua suurilta. Jälkeenpäin saattaa miettiä, miksi oikein piti niin suurena. Voi olla myös, että sitten opitaan joitakin asioita hitaammin ja muilta ihmisiltä. Myös se, että miten itse on elänyt, vaikuttaa myös omaan kehitykseen.

Yläasteella olin usein illat kotona, olin netissä tai katsoin telkkaria tai jotain muuta. Harrastin kyllä ilmakiväärillä ampumista, partiota ja isoskoulutusta, mutta niiden lisäksi en käynyt juuri missään, jos ei tarvinnut. Se, että eristin itseni kotiin, vaikutti siihen, etten käynyt aktiivisesti vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa ja se esti näkemästä, mitä muut ikäiseni silloin teki. Ihminen oppii itsestään parhaiten ollessaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kenties, jos olisin ollut aktiivinen, voisin ehkä olla toisenlainen nyt.

Olen kyllä tyytyväinen elämääni nyt ja tähän vaiheeseen missä kasvussani aikuiseksi olen. Minulla on ihana poikakaveri sekä ihania kavereita ja ihmisiä, jotka tukevat ja joille puhua asioista. Olen myös oppinut hyväksymään itseni tällaisena kuin olen. Matkani tällaiseksi, kuin olen nyt eli positiiviseksi elämästään nauttivaksi ihmiseksi, ei ole ollut helppo. Eikä se aikuisemmaksi tuleminen varmasti tule  myöskään olemaan helppoa, mutta kuitenkin elämänkokemusta tulee kokoajan lisää kun elämää vaan muistaa elää ja tulee myös ajatuksen kypsyyttä 🙂  Ainakin toivon mukaan 🙂 En halua ottaa asiasta ottaa. Kyllä minä vielä ehdin kasvaa aikuiseksi ajallaan. Ja kuka sanoo milloin sitä on oikeasti täysin valmis aikuinen. Aina oppii lisää aikuisuudesta ja niin kauan kun on elämää, on myös aikaa kasvaa.