Tulevaisuus, mitä se tuo tullessaan?

En aina vaikuta siltä, että suunnittelisin asioita kovinkaan pitkälle. Tosiasia on se, että ahdistun helposti, jos ei ole jonkinlaista suunnitelmaa tai asiat eivät tiedetyllä tavalla ole selvät. Suunnitelman ei tarvitse olla tarkka eikä sitä tarvitse noudattaa pilkulleen, mutta sitä on helpompi joustaa ja tehdä asioita, kun on tietynlaiset raamit joiden puitteissa toimia. Yllätyksistä kyllä pidän, mutta elämän suhteen ja töissä pitää olla jonkunlainen suunnitelma olemassa. Aina ei ole helppo tietää mitä haluaa elämältä, mutta on hyvä jos on jokin asia mitä kohti pyrkiä.

Tällä hetkellä on pieni ahdistus työpaikan suhteen ja siitä täytyykö pian taas muuttaa toiselle paikkakunnalle. Tämän hetkinen työsopimukseni on voimassa elokuuhun ja asunnon vuokrasopimus sovittu elokuun loppuun. Nyt ei ole varmuutta siitä saako työsuhteeni tässä nykyisessä jatkoa, sillä elokuussa tällä kunnalla alkaa lomautukset.  Kun lomautukset ovat päällä, sijaisia ei saa ottaa, vaan hommia pyöritellään oman henkilökunnan voimalla. Olisi kyllä hienoa, jos saisin jatkaa vielä kesän jälkeen tässä työpaikassa, sillä pidän kovasti siellä työskentelystä. Tämän asunnon pitäminen vielä jonkun aikaa olisi hieno asia. Olisi mukava edes vähän pidemmän aikaa kiva pysyä yhdessä paikassa. Se on kuitenkin varmaa, että vanhempien luokse en aio palata. Kun kerran sieltä lähtenyt, en aio enää palata.

Sitä aina puhutaan kuinka sosiaali- ja terveysalalla on helppo saada töitä, mutta ei se niin vain aina ole. Netistä yrittää katsoa mahdollisia työpaikkoja, mutta niitä on julkistettu hakuun aika niukasti. Täytyy nyt vaan alkaa katsella työpaikkoja ja muita asuntoja siltä varalta, etten voi enää jäädä paikkakunnalle.  Kai se olisi lähdettävä paperit kourassa kiertelemään ja kyselemään paikkoja.

Kuitenkaan en haluaisi joutua muuttamaan minnekään kauas poikakaverista, kavereista ja vanhemmista. Haluaisin, että heitä pystyisi sopivan matkan päästä käydä tapaamassa ja niin usein kuin mahdollista. Vaikka pidänkin omillani asumisesta, haluaisin olla läsnä itselleni tärkeiden ihmisten elämässä.

Haluan kyetä panostamaan parisuhteeseeni niin paljon kuin pystyn. Rakastan poikakaveriani enemmän kuin ketään muuta ja tuntuu, että hän on minulle Se Oikea. Hänen kanssaan olen ollut onnellisempi kuin olen koskaan ennen ollut. En halusi hänen kanssaan mitään monen sadan kilometrin kaukosuhde. Välillämme on nytkin n. 63 kilometriä ja kun näkemiset ovat välillä harvassa, usein miten enimmäkseen kolme päivää putkeen viikosta parin viikon aikana, sekin tuntuu pitkältä ajoittain. Toista kaipaa niin mielettömästi jatkuvasti. Toisen lähtö ja omat lähdöt tuntuvat raskailta. Sitä ei haluasi toisen lähtevän eikä itse lähteä, mutta on pakko lähteä. Kuitenkin yhdessäolo on sen arvoista ja toista arvostaa enemmän ja yhdessä vietetyistä hetkistä osaa ottaa enemmän irti. Mutta kyllä sitä sellaista tavallista arkea kaipaa. Kuitenkin uskon, että se koittaa aikanaan. Vielä en olisi valmis muuttamaan yhteen, sitä vaan nyt haluaa vähän aikaa elää itsekseen. Haaveilen kuitenkin siitä, että saisi herätä joka aamu herätä oman kullan kanssa ja nauttia aamukahvia yhdessä, kihloihin ja naimisiinmenosta, lapsien haaveilemisesta sitten jossain vaiheessa.  

Kuulostaa varmaan jotenkin ristiriitaiselta, mutta kun sitä ajattelee enemmän, niin ehkei se kuullosta. Jos ajatellaan, että kaikki menee hyvin, ennemmin tai myöhemmin muutamme yhteen ja tulemme kenties koko loppuelämän viettämään yhdessä. Kuka tietää etukäteen? Niin on koko elämä aikaa elää toisen kanssa ja sitten lapsien kasvatusta. Siinä on omat kuvionsa ja on ajateltava sekä otettava toisia ihmisiä huomioon yms. Niin on mukava ns. nauttia yksin asumisen mahdollisuudesta. En siis sano sitä, että asuminen toisen kanssa olisi epämieluisa ajatus, vaan ihana ja haluan sitä jossain vaiheessa ja jakaa arjen. Kuitenkin haluan vähän aikaa nauttia vielä tästä mitä minulla on tässä ja nyt.

Saa nähdä nyt sitten miten tämä elämä tästä etenee. Toivottavasti hyvin ja niin, että myös poikakaverin asiat järjestyisivät hyvälle mallille ja että hän voisi olla onnellinen. Toivon hänelle vain parasta.

 

 

.

 

Uusia tuulia

Kaksi viikkoa sitten aloitin kesätyöni  vanhusten palvelutalossa ja olen tyytyväinen työpaikkaani. Sekä asiakkaat että työkaverit ovat mukavia. Omassa asunnossakin olen asunut  kaksi viikkoa ja neljä päivää, kaikki on mennyt ihan hyvin. Aluksi oli hieman hiljaista kun telkkaria ei voinut vielä katsoa eikä ollut radiota tai edes kelloa raksuttamassa seinässä. Tuntui tuolloin, ettei uskalla edes aivastaa jottei kuuluisi naapuriin. Ensimmäiset yöt asunnossa tuntuivat oudoilta, koska jotenkin kaikki tuntui niin epätodelliselta. Pitkään olin haaveillut omasta asunnosta ja sitten, kun se toteutui oli vaikea uskoa, että se oikeasti tapahtui. Asunnossani minulla on isompi sänky kuin vanhempieni luona asuessani oli, totuttelemista on ollut. Ei siihen vieläkään ole täysin tottunut vaikkakin uni kyllä tulee hyvin öisin. Varsinkin iltavuoron jälkeen.Monet sanovat, että iltavuoron jälkeen on vaikea saada nukutuksi, mutta minulla ei ole ollut ongelmaa sen suhteen. Ainakaan vielä.

Sängyssäni on kyllä se hyvä puoli, ettei ole niin ahdasta nukkua silloin kun poikakaveri tulee yöksi. Jos sänky olisi normaali yhden hengelle tarkoitettu, saisi yöllä pelätä sitä, että toinen saattaisi tipahtaa sängystä. Täytyy kyllä sanoa, että vaikka tuntuu kivalta asua yksin, niin se on ihanaa nukahtaa oman kullan kanssa, silloin kun hän on käymässä 🙂 Myös herääminen oman kullan kanssa on mukavaa ja se, että on aamu-ja iltapalalla välilläseuraa. Ei tarvitse aina yksin syödä 🙂

Huomenna ja keskiviikkona olisi vapaapäivä. Jee ❤ Aikomus olisi ottaa rennosti ja ladata akkuja. Ehkä teen pienen reissun Tampereelle keskiviikkona. Huomenna ehkä vierailen yhdellä työssäoppimispaikassa katsomassa. Tai sitten teen toisinpäin. Saa nähdä 🙂

Tänään kävin aamuvuoron jälkeen kirjastosta lainaamassa sarjakuvia. Viivi ja Wagner on kyllä hyvä sarjakuva. Siihen on välillä helppo samaistua ja tulee hyvälle mielelle. Kirjastosta menin kauppaan hakemassa pientä naposteltavaa illaksi. Sipsejä ja kermaviiliä. Yhtäkkiä alkoi tehdä mieli niitä. En ole syönyt niitä  varmaan viiteen kuuteen kuukauteen? Voi olla pidempikin aika edellisestä kerrasta. Meinasin katsoa Greyn anatomiaa ja syödä  niitä.

Kävin Alkosta hakemassa siiderin ja ostin pullon kermalikööriä. En minä paljoa meinannut ottaa, mutta vähän näin vapaiden kunniaks:) Se on välillä hauskaa miten ihmiset yllättyvät iästäni. Ihmiset usein ajattelevat, että olen joku rippikouluikäinen tai maksimissaan 18-vuotias. Sitten ne yllättyvät kun saavat tietää tai näkevät ajokortista, että olen 1992 syntynyt 😀 Niin kävi tänään Alkossa. Myyjän silmät pullistuivat melkein lautasen kokoisiksi, kun tarkisti iän ajokortista 😀 Välillä se on turhauttavaa, kun ihmiset luulevat nuoremmaksi, mutta joissakin tilanteissa se on huvittavaa 🙂

Vapaiden jälkeen onkin kaksi päivää töitä ja sitten ensimmäinen viikonloppuvapaa ja pääsee viettämään laatuaikaa poikakaverin kanssa 🙂 Ilman, että tarvitsee mennä välillä käymään  töissä:) Jee ❤ Odotan kyllä kovasti viikonloppua:)IMG_20130610_075219

IMG_20130610_075003

IMG_20130610_074532

IMG_20130610_074400
Tätä kermalikööriä olen halunnut maistaa jo jokusen tovin mutta tänään vasta tuli ostettua sitä:)

Kuka saa sydämeni pauhaamaan?

Muistan kuinka aikoinaan haaveilin vain siitä, että olisipa olemassa joku joka saisi minun sydämeni sykkimään ja osoittaisi minua kohtaan aidosti rakkautta. Olisi joku jolle olisin erittäin ja voisi kokea hänen kanssaan asioita, joita pariskunnat tekevät mm. elokuvissa ja kahvilla käynti. Kuuntelin usein tätä kappaletta. Juha Tapion Kelpaat kelle vaan kappaletta. Kuuntelin ja toivoin, että elämääni tulisi Se tietty ja poistaisi tyhjyyden sydämestäni.

Pitkään mietin olisiko minusta edes seurustelemaan kenenkään kanssa? Olisiko minusta siihen? Olin myös varma aika pitkään, ettei kukaan koskaan huolisi minua. Olihan minua monta vuotta haukuttu vaikka miksi ja itsetunto oli aika nollassa. Ajattelin, jos joku edes yrittäisi, hän tuskin kestäisi minua kahta viikkoa pidempää.

Lukion loppuessa tapailin hetken aikaan erästä miestä, mutta juttu ei toiminut. Mies oli kiva ja mukava, mutten kokenut hänen olevan tyyppiäni. En uskonut, että jutusta olisi voinut pidemmän päälle tulla mitään. Se, että hän oli ollut mukava, tuotti vaikeutta sanoa hänelle, etten voisi alkaa seurustelemaan hänen kanssaan. Hän oli nimittäin jo innostunut asiasta. Kuitenkin koin ajan kohdan olleen väärä. Oli paljon ajateltavaa siinä vaiheessa ja asioita menossa, että seurustelu tuottaisi siinä vaiheessa liikaa stressiä.  Kuitenkin sinä keväänä olivat kirjoitukset menossa ja lukemiseen meni paljon aikaa ja oli kouluakin, joten se, että olisi pitänyt yrittää järjestää vielä aikaa jollekin, olisi tuottanut paljon harmaita hiuksia.  En myös kokenut sittenkään olevani vielä valmis aloittamaan seurustelua. Haaveilin silloin kotipaikkakunnalta muutosta toiselle paikkakunnalle ja koin, etten siinä vaiheessa, jos kyseinen haave toteutuisi, en halunnut olla sidoksissa kehenkään. Halusin aloittaa puhtaalta pöydältä ilman siteitä enkä kokenut voivani vielä sitoutua yhteen mieheen. Halusin nauttia sinkkuelämästä ja huvitella.

Kun sitten aloitin ammattikoulussa opiskelun, netissä törmäsin muutamaan otteeseen mieheen, jonka tiesin käyneen samaa yläastetta kanssani ja olevan entisen luokkakaverini kaveri. Muutama sanan vaihdoimme silloin tällöin, enkä ollut ajatellut siitä syntyvän sen kummempaa, vaikka olin tietyllä tapaa ollut jo jonkun aikaa kiinnostunut kyseisestä miehestä.  Sitten juttutuokioita alkoi syntyä useamminkin ja mies vaikutti mukavalta. Päätin eräänä päivänä pyytää hänet kahville. Muistan sen hetken kirkkaasti. Kirjoitin viestin, jossa oli pyyntö kahville tai jotain ja hetken tuumittuani lähetin sen hänelle. Ystäväni laittoi juuri sen jälkeen viestin ja pyysi kanssaan pihalle. En ehtinyt jäämään odottamaan vastausta vaan lähdin jännittyneenä tapaamaan ystävääni. Olo oli todella hämmentynyt. En ollut uskoa mitä olin tehnyt. Pyytänyt kahville miehen, jota hädin tuskin tunsin. Olin varma, että hän vastaisi kieltävästi ja pitäisi hulluna. Kun tapasin ystäväni, kerroin hänelle mitä olin tehnyt. Hänen ilmeensä oli hyvä, hänkään ei ollut uskoa sitä mitä olin tehnyt. Kun sitten sain myöntävän vastauksen mieheltä, olin hämmentynyt, mutta iloinen. Kun tapaamisia alkoi kertyä, olin aika hämmentynyt monesta asiasta. Ensinnäkin, se että hän oli kestänyt minua pidempään kuin kaksi viikkoa ja tapaamisia oli tiedossa lisää. Toisekseen minulla oli yllättävän hyvä olla miehen kanssa. En tuntenut itseäni vaivaantuneeksi hänen seurassaan vaan rennoksi ja tapaamiset häneen kanssaan saivat minut aina hyvälle tuulelle.  Neljänneksi hämmennyin siitä kuinka tämä mies sai minut tuntemaan sellaisia tunteita joita en ollut ennen tuntenut ja se kaikki tuntui niin oikealta.

Muistan vieläkin sen tunteen, kun hän yritti ottaa minut kainaloonsa käydessämme museossa. Hämmennyin siitä aikalailla. Ei se tuntunut pahalta, se vain yllätti minut täysin. Ei kukaan muu ollut aikaisemmin moista yrittänyt. Ja se ensimmäinen halaus yllätti minut myös, mutta sai minut melkein pomppimaan pilviin ja tulin hyvin iloiseksi koko loppupäiväksi.

Sinä päivänä, kun suutelimme ensimmäistä kertaa, minua ujostutti kovin, siis ennen h- hetken koittamista. Mies katseli minua tietyin tavoin ja se sai minut ujostumaan. En ollut koskaan ennen niin paljon ujostellut ketään tai mitään. En edes silloin, kun minua oli ensimmäistä kertaa suudeltu. Edellisestä suudelmasta oli kuitenkin, jonka olin saanut, oli kulunut jotain neljä vuotta. Jotenkin sitä oli epävarma osaisiko sitä enää. Kun h-hetki koitti, oli se aivan ihana ja jotenkin romanttinen, satamassa nimittäin. Parempi kuin edellisellä kerralla oli ollut, täytyy myöntää. Ei millään pahalla sitä edellistä poikaa kohtaan.

Siitä kun aloimme poikakaverini kanssa seurustella, on nyt reilu vuosi kulunut. Hetkeäkään en pois antaisi. Olen todella onnellinen enkä kaipaa yhtään sinkkuelämää. En ehkä kelpaa kelle vaan, mutta minulle riittää, että kelpaan poikakaverilleni, jota rakastan enemmän kuin ketään muuta olen koskaan rakastanut 🙂 Jokainen päivä hänen kanssaan on uusi ihana retki 🙂 Arjen suurina ja pieninä aikoina. Eteenpäin helppompi kulkea, kun on joku jonka kanssa jakaa ilot ja surut. Joskus se Joku tulee odottamatta ja joskus kohtalo osaa antaa merkin oikealla hetkellä, kun sitä malttaa kuunnella.