Irtiottoa arjesta ja hiljaisuutta

Kaupungissa arkielämä on kiireistä. Aina on kiirehdittävä jonnekin kouluun, töihin, täytyy harrastaa, muistaa nähdä kavereita, olla hyvä kumppani, lapsia hankki ja heidät ruokkia. Autojen ja bussien ääniä.Välillä on hyvä painaa jarrua ja hidastaa.

Itse nautin siitä, että välillä lähtee yksin metsään ja voi kuunnella vain luonnon ääniä ja nauttin suuresti siitä rauhasta. Myös järvenrantaan meneminen vaikka Take away kupin kanssa itsekseen on ihana hetki tai kotona ihan olla hiljaa, ei radiota tai telkkaria eikä kannettavaa tietokonetta.

Pidän kovasti siitä, kun on kaunis ilma ja tukka hulmuaa tuulessa kevyesti ja voi nauttia raikkaasta ilmasta ja voi haistaa raikkauden. Se on kuin joku hyväilisi tukkaa.

Pienikin hetki hiljaisuutta voi tehdä autuaaksi. Hetki jolloin ei tarvitse sanoa tai tehdä mitään.Myös se tekee hiljaisuudesta kauniin, ettei hiljaisuuden aikana tarvitse tehdä mitään voi vain jäädä seisahtumaan omien ajatuksien kanssa.

Nuorempana ärsytti mennä mökille, koska se oli kaukana kaikesta ja tuntui, ettei siellä ole mitään eikä tapahdu mitään. Nykyään kun sinne ehtii, sitä osaa nauttia juuri siitä, ettei siellä ole mitään ja siitä luonnon kauneudesta ja järvestä mikä on lähellä.

Viime aikoina on viehättänyt ajatus siitä, että olisi mökki jossa ei olisi sähkö ja vain kamina taikka takka lämpöä tuomassa. Puusauna olisi myös ihana.Ajatukseen sisältyi myös se, että voisi laittaa kännykän pois päältä ja unohtaa kannettavantietokoneen kotiin. Sitten voisi sammoa ympäri metsiä, uida ja iltaisin lämmittää saunan. Nauttisin myös kovasti, että voisi tuijotella takkatuleen ja juoda lämmintä juomista, lökövaatteissa ja villasukissa. Se olisi sellainen ihana irtiotto arjesta.

Toisaalta olisi kiva lähteä telttailemaan. Ei ole tullut telttailtua partiovuosien. Kyllä sitä on kaivannut vähän sitä metsän keskellä nukkumista sammalpatjan päällä. Retkieväät ja trangialla ruokaa 🙂 No ehkä vielä joskus 🙂

IMG_9478

Pikkukaupunki- ja asuntolaelämää

Monet ihmiset usein ihmettelevät miten isossa kaupungissa asunut tyttö, muuttaa pienelle paikkakunnalle asuntolaan asumaan ja opiskelemaan alaa, jota pystyisi opiskelemaan kotikaupungissaankin. Syitä asialle on ollut monenlaisia. Muun muassa se vaikutti asiaan, että lukion jälkeen halusin pois kotoa ja nähdä millaista se elämä on kotikaupungin ulkopuolella, joten hain opiskelemaan eripuolille Suomea.

Kun sain tietää, että ylioppilaslakki jää saamatta keväällä 2011, tein päätöksen, etten osallistu ammattikorkean pääsykokeisiin enkä minkään muunkaan koulun enää.  Syynä oli se, että halusin suorittaa ylioppilastutkinnon loppuun eli yrittää syksyllä 2011 uudestaan kirjoittaa ylioppilaaksi. Kuitenkin olin ehtinyt jo käydä sosiaali- ja terveysalan pääsykokeissa. Sain sitten jossain vaiheessa kesälomaa tiedon, että minut oli valittu opiskelemaan sosiaali- ja terveysalalle lähihoitajaksi pienemmälle paikkakunnalle. Yhden yön mietittyäni päätin ottaa paikan vastaan, sillä paikkakunta sijaitsi lähellä kotikaupunkiani, joten kirjoituksissa käyminen koulun ohessa ei tuottanut ongelmia. Niinpä syksyn aikana ehdin kirjoittaa ylioppilaaksi ja suorittaa lähihoitajaopinnoista yhden neljäsosan.

Tämä pikkukaupunki ei kyllä paljoa häviä isommalle kaupungille. Täällä on peruspalvelut mitä ihminen tarvitsee pärjätäkseen: rautatieasema, matkahuolto, poliisi, sairaala, terveyskeskus, neuvola, autokouluja, kouluja, ruokakauppoja, kenkäkauppoja, pankkeja, kukkakauppa ja hautaustoimisto yms. Lisäksi on erilaisia vapaa-ajan ja harrastusmahdollisuuksia. Paikkakunnalta löytyy myös teatteri sekä elokuvateatteri sekä mukavia pieniä kahviloita sekä jäähalli, urheilukenttä ja uimahalli. Etäisyydet palvelujen luokse eivät ole suurimmaksi osaksi kovinkaan kaukana, kävelymatkan päässä, jotkut kyllä vaativat apuneuvoja niihin pääsemiseksi. Bussit kyllä kulkevat hyvin moneen suuntaan. Maisemat ovat aivan ihanat eri vuoden aikoina. Luonto lähellä eikä ole vain kerrostaloilla täytetty. Peltoa ja hevosia voi nähdä niillä välillä.

Jotenkin lukion jälkeen näin pienelle paikkakunnalle oli ihana tulla opiskelemaan. Täällä käveleminen ja luonto, jotenkin rentouttaa. Kotikaupungin keskustassa tuntuu, että kaikilla on kiire jonnekin, johtuu varmaan siitä, että ihmisiä on niin paljon. Täälläkin ihmisillä on varmasti omat kiireensä, täällä kuitenkaan väestön pienemmyyden vuoksi, se ei tartu niin pahasti itseensä kuin suuremmassa kaupungissa. Kaupungissa oli aina kiire bussiin, kotiin taikka kauppaan. Täällä pienellä pienemmällä paikkakunnalla tuntuu, että kaiken kyllä ehtii tehdä ajallaan ja useimmiten kaikessa rauhassa, kunhan varaa tarpeeksi aikaa.

Moni kammoksuu ajatusta asuntolassa asumista. Asuntolassa missä asun, niin solut ovat tarkoitettu kahdeksalle henkilölle. Huoneita on neljä eli kaksi ihmistä jakaa yhden huoneen. Huoneessa on kaksi sänkyä, vaatekaappia, kirjoituspöytää, ikkuna verhot sekä kaksi pientä kirjahyllyä.

Minä pidän asuntolassa asumisesta, vaikkakin ikävä puoli on se, että viikonlopuksi täytyy lähteä pois asuntolasta paitsi jos on hyvä syy esim. pitkä matka kotiin taikka työ. (asuntolassa asuu myös alaikäisiä eikä viikonloppuisin ole asuntolanvalvojaa) Kotona on ihan mukava käydä, kun näkee poikakaveria, omia kavereita ja perhettä, mutta välillä ärsyttää, kun aina täytyy mennä jonnekin, eikä voi jäädä yhteen paikkaan pitkäksi aikaa. Juuri, kun olet ehtinyt asettua, niin pian täytyy lähteä.

Kuitenkin pidän asuntolassa asumisesta siksi, että saan itselleni ns. enemmän tilaa hengittää kuin että asuisin kotona kokonaisen viikon.  Vanhemmillani on kuitenkin omat tavat ja sääntönsä, jotka heidän kanssaan asuessaan koskevat myös minua, mutta asuntolassa saan toimia omien tapojeni ja sääntöjeni mukaan, kunhan ne eivät ole asuntolan sääntöjä vastaan (taikka ei jää kiinni asuntolan sääntöjen rikkomisesta) Lisäksi asuntolanvalvojat tarjoavat kyytejä kauppaan sekä harrastuksien äärelle. Ammattikoulun asuntolassa asumisessa on sekin etu, että asuminen on ilmaista, ei ole vuokraa. Itse täytyy maksaa avainpanttimaksu, jonka saa avaimen palauttamisen jälkeen takaisin, jos ei ole rikkonut asuntolassa mitään.  Itse laitetaan ruoka, jos haluaa syödä, mutta asuntolanvalvojilta saa ilmaiseksi wc-paperia sekä astianpesuainetta.

Jotkut saattavat miettiä eikö haittaa, kun asuu niin monen kanssa ja joutuu jakamaan huoneen kenties jonkun ihan vieraan ihmisen kanssa. No, ensin se tuntui oudolta asua toisen kanssa samassa huoneessa, kun oli vanhemman isosiskon muuton jälkeen tottunut nukkumaan yksin omassa huoneessa, mutta kyllä siihen sopeutui. Ja jos solussa on mukava porukka, niin asuntolaelämäkin on ihan mukavaa.

Vuorelle Kiipeäminen

Havainnointia. Olen piirtänyt itse 😀

Elämä on kuin vuorelle kiipeäminen. Joku kiipeää vaivatta vuorelle, edes hengästymättä matkalla ja on jo ihailemassa maisemia, kun joku toinen on vasta aloittamassa kiipeämistä.  Osan matka kestää pidempää kuin toisen. Kunto voi olla huono ja tulee kompastuttua matkalla enemmän tai vähemmän. Osa hyytyy matkalla alkumetreillä eivätkä jaksa edes yrittää. Silloin vuoren huippu voi näyttää silloin olevan liian kaukana ja saavuttamattomissa, eikä löydy uskoa voivansa päästä sinne. Kuitenkin kaikilla on mahdollisuus päästä vuoren huipulle. Joku tarvitsee vain apua sinne päästäkseen, toisen tukea ja uskomista itseensä.

Ihmisen kyky pystyä tekemään asioita on yleensä ihmisen omasta tahdosta kiinni. Usein olemme itse esteenä tavoitteillemme. Suojaudumme ja keksimme syitä miksi emme voi jotain tehdä. Ihmisen täytyy löytää se tahto, jotta voi saavuttaa sen minkä haluaa. Joskus sen tahdonvoima ja halu löytyy sitten kun joku on hieman työntänyt eteenpäin. Tai se voi syntyä sen aikana kuin tekee jotain. Jos omat jalat eivät kanna huipulle, voi pyytää apua ja tukea toiselta, kenties joku voi kantaa osan matkaa taikka vetää pulkalla tai jollain muulla apuvälineellä.

Vuorelta alaspäinkään meneminen ei ole aina helppoa. Joku menee juoksemalla taikka rullalaudalla sen alas ilman, että muistaa pelätä ja pääsee vammoitta. Jotakuta taas heikottaa ja pelottaa kovin, se mitä voi tapahtua jos lähtee menemään alas. Entä jos kaadun tai kompastun ja satutan itseni?

Joskus on hyvä ottaa rauhallisemmin ja miettiä asioita, sillä hosuminen ja aivot narikassa tyyli ei ole aina hyvä asia.  Mennessä liian lujaa alas mäeltä voi sattua pahasti. Toisaalta, jos jää liikaa ajattelemaan, voi jäädä maisemat näkemättä, kun jää vain pelkoihinsa kiinni. Joskus täytyy vaan päästää menemään, jotta voi saavuttaa jotain ja voittaa pelkonsa tai itselleen vaikean asian. Mikään ei voita sitä tunnetta mikä tulee siitä, kun onnistuu tekemään jotain, mitä ennen ei ole kyennyt.

Itse onnistuin eilen pyöräilemään erään mäen päälle, mitä en ollut aikaisemmin pystynyt. Polviin sattui aikaisemmin ja kunto loppui kesken ja en jaksanut nähdä vaivaa yrittääkseni loppuu.  Eilen mäen päälle polkeminen tuntui helpolta eikä polviini sattunut yhtään. Hengästynyt olin, mutta iloinen siitä, että tein sen enkä antanut periksi. En vaikka ulkohousuni meinasivat tippua. (olisi kyllä ollut farkut alla, mutta olisi se ollut huvittavaa silti) Päätin vain, että tänäänhän minä poljen tämän mäen ylös ja niin minä tein. Tunne siitä, että pystyin oli uskomaton. Minä olin jaksanut. Se oli näkyvä merkki siitä kuinka pitää yrittää jaksaa pinnistellä, niin voi saavuttaa jotain sekä se oli merkki siitä, että kuntoni on kohentunut viimeisen vuoden aikana. Nyt pystyn moniin asioihin mihin ennen en ole kyennyt ja se kohentaa roimasti itsetuntoani. Usko itseeni on kasvanut, vaikka välillä haparoin. Silti minulla on nyt enemmän halua ja tahtoa tehdä parhaani ja erilaisia asioita.

Jotkut ihastuessaan jäävät vain haaveilemaan ulosmenosta ihastuksen kohteensa kanssa ja seurustelemisesta, mutta eivät uskalla mennä toteuttamaan haavettaan ja jäävät miettimään pitkään uskaltaako kysyä vai ei. Sitten jäävät katsomaan, kun toinen vie nenän edestä sen, mitä itse olisi halunnut.  Sitten kärsitään sydänsäryistä. Toisaalta jos uskaltaa mennä kysymään ulos sitä voi tulla torjutuksi. Se, että tulee torjutuksi voi lannistaa ihmistä ja ihmisen itsetunto kokee kolhun. Niistä voi kumminkin oppia ja voivat olla merkkejä siitä etteivät ne ihastuksen kohteet olleet sinua varten.

Olen ollut molempia tyyppejä. Alakoulussa ja yläkoulun kahdeksannelle luokalle saakka vielä olin näitä, jotka vain haaveilevat ihastuksen kohteistaan ja asioiden tekemisestä.  Kolhuja niiltä ajoilta on tullut ja sitten siltä ajalta, kun aloin rohkaistua kertomaan tunteistani ja pyytämään ulos. Olen ollut se torjutuksi tullut ja torjuja. Olen ollut myös se jolle on annettu myöntävä vastaus. Näistä asioista olen oppinut monta asiaa.  Sen, että joskus ei pidä miettiä liikaa, vaan tarttua hetkeen niin voi saada kokea jotain uskomatonta ja ainutlaatuista. Olen myös oppinut sen mitä mieheltä haluan ja toivoisin sekä olen oppinut itsestäni sen, millainen seurustelukumppani toivoisin olevani toiselle sekä mitä suhteelta toivoisin.

Jos havaitsette muuten kirjoituksissani virheitä, niin ne johtuvat keskivaikeasta lukihäiriöstä, mutta yritän tehdä parhaan, jotta saisitte laadukasta ja hyvää tekstiä luettavaksenne 🙂