Oman tiensä kulkija

Olen aina kokenut olevani hieman erilainen kuin muut. Sellaisena, joka ei sovi yhteen muottiin, eikä haluakaan siihen sopia.  Esimerkiksi jo lapsesta saakka olen kuunnellut musiikkia, joka ei ole ollut yleisesti sopivaa. On jopa ollut muiden mielestä noloa kuuneltavaa. Silti jatkanut kuuntelemista.

Ystäväni sanovat, että minut tunnistaa kadulta minun omasta tyylistäni. Oma siskonikin sanoi tyyliäni viikko sitten maailman matkaajan tyyliksi.Minkäs mahdat? Rakastan värejä enkä osaa kuvitella itseäni missään ns. harmaassa ja tylsässä. Toki osaan pukeutua myös neutraalisti, jos johonkin tilaisuuteen tarvitsee olla hillitympi.  Kuitenkin aina olen pyrkinyt oleman aito oma itseni.

Nuorempana pyysin paljon anteeksi olemassa oloani ja ehkä häpesin itseäni. Miksen osaa olla kuin niin kuin muut? Nykyään mietin: ”Miksi minun pitäisi olla niin kuin muut, kun minä olen minä? Jos se ei jollekin kelpaa, se on hänen ongelmansa.”

Kerran minulle tarjottiin mahdollisuutta, että joku olisi tehnyt niin sanotulla pienellä rahalla, että eräs ihminen olisi tehnyt mulle blogipohjan ja kaikki.  Minä olisin voinut keskittyä periaatteessa vain kirjoittamiseen.  Joku voisi kutsua minua hulluksi, mutta minä kieltäydyin.  Haluan olla niin sanotusti oman blogini herra ja tehdä asiat omalla tavallani.  Se ei ehkä ole se yleisesti hyväksytty eikä ehkä ole mikään lukijamagneetti. Ei sen tarkoituskaan ole eikä tarvitsekkaan.  Monet blogioppaat suosittelevat kirjoittamaan säännöllisesti, jotta voi saada lukijoita ja tilaajia. Totta se varmasti on, mutta en halua väkisin kirjoittaa jotain.  Kirjoitan mielummin silloin, kun tunnen inspiraatiota ja halua kirjoittaa, kuin että kirjoitan merkityksetöntä tekstiä.  Minulle blogin pitäminen on tapa ilmaista toteuttaa itseäni . Jos joku siitä saa jotain hieno homma.

Niin blogissa, tyylissäni ja elämän tavassani pyrin siihen, että olen aito ja ylpeä sitä mitä olen. Ei pidä olla liian ylpeä tai itserakas, mutta itseään tulisi myös rakastaa.  Jokainen mokaa, jokaisessa on huonoja puolia ja puolia joita on vaikea rakastaa, mutta täytyy olla itselleen myös armollinen ja löytää mitä rakastaa itsessä.  Esimerkiksi itse vihaan omia polviani, minusta ne ovat kuin perunat lol, mutta hiuksistani ja silmistäni pidän. Ei ole aina helppo rakastaa itseään, mutta sitä on hyvä opetella eikä kaikkea tarvitse heti oppia. Antaa itselleen aikaa.  Minulta meni aikaa 26 vuotta ja siihen vaikuttaneet ihmiset ympärillä.

Mielestäni on parempi olla oma itsensä, kuin esittää jotain muuta, mitä ei ole.  Jos esittää jotain muuta kuin on, silloin on epäaito ja vain kiusaa itse itseään.

 

 

 

Shopshop shopping

Kirjoitettu kesällä 2017
Eilen kävin pitkästä aikaa shoppailemassa. Löysin itselleni uudet mustavalko raidalliset shortsit sekä kaksi mekkoa. Toinen mekoistahtaa on sinivalkoraidallinen ja toinen on värikäs ja kukkakuvioinen. Näiden lisäksi ostin sauamttomia alushousut, koska ne ovat parhaita hameiden ja mekkojen sekä ihonmyötäisten housujen kanssa!
Raidalliset mekon ajattelin huolettoman kesäiseksi, joka sopii lämpiminä kesäpäivinä sekä kevyiden neuleiden kanssa käytettäväksi. Lisäksi sopii päivittäiseen käyttöön. Äitini häkeltyi, ei kuulema olisi uskonut minun ostavan raidallista vastetta. Myönnetään, että pidän värikkäistä vaatteista enkä halua pukeutua samanlaisesti kuin massavirta. Muotilehtiä luen kyllä, mutta otan niistä ne mitkä itseäni viehättävät. Haluan, että persoonallisuuteni näkyy pukeutumisessa. Mekon löysin H&M:ltä
Juu, en todellakaan ole malliainesta (pituutta unohdettiin antaa, riitti vain 157cm), mutta ainakin olen persoonallinen ja aito.
Jukarainen mekon ostin, koska olen menossa elokuussa festareille ja halusin sinne jotain kivaa. Mekon löysin kippari. Voi olla, että vaihdan vyön ja mekon kanssa voisi sopia nahkarotsi taikka farkkutakki. Pinkit korkokengätkin, mutta ne eivät ehkä ole festareille hyvät, vaan kannattaa valita pinkit tennarit. Violetit ballerinat kani tuhosi pienenä ollessaan. Oli kyllä kengillä ikääkin.
värit ja yksityiskohdat ovat minulle tärkeitä. Pahoittelen hiuksiani, en ole ehtinyt vielä parturiin. Tarkoitus olisi tehdä jotain niille, koska mielestäni aurinko on kuivattanut latvat ikävännäköiseksi eikä ole muuta muotoa, kuin luonnonkihara.
Sovitin kesän alussa Kouvolassa shortsejani, mutta sain huomata, että lantioni on leventynyt viime käyttö kerrasta, enkä saanut nappia kiinni. Farkkukangasta kun ovat, eivät jousta yhtään. Sääli, mutta sainpa syyn ostaa uudet. Löytyivät nekin H&M:ltä. Ei ole koskaan ollut yhtä lyhyitä, mutta muut mallit saivat jalkani lyhyiltä ja polveni näyttämään rumilta. Olen kyllä aina häpeillyt polviani, täytyy se myöntää. Jotenkin vaan en pidä niistä, mutta nämä shortsit saivat ne näyttämään siedettäviltä. Muuten tuleekin käytettyä enemmän capreja, kuin shortseja ja polvet peittäviä hameita. Nyt saa kuitenkin maailma kummeksia ja halveksia polviani halutessaan, en välitä 🙂

2 vuoden tauko

Minulla oli blogi blogimaassa, mutta päätin tänään siirtää artikkelini tänne. Blogin kirjoittamisessa minulla on ollut kahden vuoden tauko, mutta nyt olen taas innostunut kirjoittamaan sitä.

Joku saattaa miettiä, että miten minulla menee nyt parin vuoden tauon jälkeen ja mitä olen tehnyt sinä aikana.

2008 Aloitin lukio. Sain sieltä hyviä ystäviä, jotka ovat vielä nytkin hyviä ystäviäni. Heitä parempia ystäviä en olisi voinut saada. He ovat todellisia ystäviä. Kun kerrankin join itseni hyvään kuntoon baarissa (olin silloin jo saavuttanut täysi-ikäisyyden), he eivät jättäneet minua minnekään kaupungille yksin, vaan he huolehtivat minut kaverini luokse ja huolehtivat, että pääsen hyvin nukkumaan. Yrittivät ehkäistä aamuista pahoinvointiani antamalla ruokaa ennen kuin menin pitkäkseni. He myös ottivat minulta kaikki korut yms. pois, etten kuristuisi niihin nukkuessani. Yö oli kauhea, mutta selviydyin siitä. Onneksi kaverit pitivät minusta huolta ja olen kiitollinen ja onnellinen siitä, että he ovat olemassa. Heitä parempia kavereita minulla ei ole koskaan ollut.

2011 keväällä yritin ensimmäistä kertaa kirjoittautua ylioppilaaksi, mutta reputin äidinkielen ja englannin.  Englanti ei sinänsä yllättänyt/järkyttänyt, koska olin aina ollut siinä huono. Lukion englannin kielen pakolliset kurssit kävin kaksi kertaa ja kävin tukiopetuksessa kyseisestä aineesta viimeisenä vuotena. Kurssien kaksi kertaa käymisessä ei sinänsä haittaa ollut. Itse asiassa tulin paremmaksi englannissa kun kertasin asioita ja kun tukiopetuksessa kävin. Ensimmäisillä kerroilla sain hylättyjä, mutta toisella sain jo kuutosia ja taisi joku seiskakin eksyä joukkoon. Eikä se läpipääsy kaukana ollut kirjoituksissa

Äidinkieli meni hylätyksi, se oli minulle kova pala, sillä se oli asia, joka oli ollut ja on ollut yhä tänäkin päivänä henkireikäni.  Kirjoittamalla osaan ilmaista itseäni parhaiten, keskivaikeasta lukihäiriöstä huolimatta (vaikutti kirjoituksiin jonkin verran) ja keino jolla olen voinut purkaa tunteitani. Minulle ei ole aina ollut eikä ole vieläkään helppoa puhua muille omista tuntemuksistani. Ennen ajattelin, etteivät huoleni olleet niin suuria, että niistä kannattaisi kenellekään mainita, en halunnut osakseni kenenkään sääliä enkä uskonut kenenkään välittävän ymmärtävän minua. Nyt olen lukion aloittamisesta lähtien vähitellen opetellut ja oppinut puhumaan tuntemuksistani muille. Koen sen hyvänä. Kenenkään ei pitäisi eikä pidä jäädä yksin asioidensa kanssa. Sitä uuvuttaa vaan itsensä eikä jossain vaiheessa jaksa enää mitään ja asiat saavat uuden sävyn. Asioista kannattaa puhua, se oikeasti helpottaa, kun saa asian ääneen sanottua. Jos ei ole ketään kaveria, jolle puhua menee vaikka terveydenhoitajalle ja kuraattorille puhumaan tai menee Suomen punaisen ristin ystävä-palveluun mukaan. Puhumalla elämänlaatu paranee ja voi oivaltaa, etteivät ne asiat mitkä ovat vaivanneet, olekaan niin pahoja kuin mitä oli ajatellut.

Muistan sen hetken, kun sain kuulla silloin 2011 keväällä ylioppilaskirjoituksien lopulliset tulokset. Ensin yritin purra hampaitani yhteen ja kaikin keinoin yritin tukahduttaa itkuani. Sitten en pystynytkään hillitsemään itseäni. Paineet keväälle olivat olleet suuret ja pettymys oli valtava. Kun kaverini huomasi sen hän tuli ja halasi minua. Kun, nyt kirjoitan tätä, melkein itken, liikutuksesta, siitä miten mahtavia kaverini ovat. He ovat minulle tärkeitä.

Kun sain tiedon, että valkoinen lakki jäisi keväällä saamatta, päätin, etten menisi enää ammattikorkeakoulujen enkä yliopistojen pääsykokeisiin. En uskonut pääseväni minnekään kouluun ja halusin ensin suorittaa yo-tutkinnon loppuun, ennen kuin jatkaisin minnekään. Olin kumminkin jo ennättänyt käydä sosiaali- ja terveysalan ammattiopiston pääsykokeissa ennen ylioppilaskirjoituksien lopullisia tuloksia.  Sain kesällä tiedon sieltä sosiaali- ja terveysalalta, että olin saanut opiskelupaikan lähihoitaja koulutukseen. Sain myös opiskelupaikan toisesta ammattiopistosta joka koski kirjastoalan opintoja. Valvoin ja mietin seuraavana yönä mitä tekisin.  Olin aikaisemmin sopinut lukion opinto- ohjaajan kanssa, että ottaisin syksyllä muutamia lukion kursseja ja yrittäisin uudestaan kirjoittaa ylioppilaaksi ja saisin lukion päättötodistuksen 2011 syksyllä, jos pääsisin kirjoituksista läpi. Lukion kurssit eivät paljon enää innostaneet, sillä olin suorittanut niitä enemmän kuin oli pakko ja lukiossa istuminen sai riittää. Mietittyäni yön tulin siihen tulokseen, että halusin aloittaa lähihoitajan opinnot syksyllä 2011. Seuraavana päivänä sitten soitin opinto-ohjaajalle ja ilmoitin, etten tule enää lukion tunneilla aikaani kuluttamaan ja haluavani lukio päättötodistuksen ulos. Kävin eräänä päivänä lukiolla ja sain päättötodistukseni ja entisen rehtorini kädenpuristuksen.  Sovimme opinto-ohjaajan kanssa, että kirjoitan lähihoitajaopintojeni ohessa uudestaan. Niinpä minä syksyllä aloitin lähihoitajan opinnot ja kirjoitin itseni ylioppilaaksi. 2.12.2011 pääsin viettämään ylioppilasjuhliani.

Samuli Putro laulaa laulussaan Olet puolisoni nyt ”En vaihtais sekuntiakaan
En nuoruutta en vimmaisia kasvukipujaEn jäätä joka murtui”. En vaihtaisi tätä lähihoitajan koulusta mihinkään, koska olen oppinut paljon uutta itsessäni mm. sen etten ole tyhmä ja minusta on johonkin. Olen myös oppinut sen, että kun jaksaa nähdä vaivaa, voi saada jotain hyvää aikaan. Olen oppinut hyväksymään itseni tällaisena kuin olen. En ole täydellinen ja tuskin koskaan tule olemaan sitä. En ole mitään muotimalliainesta, mutta ei se mitään.  Olen hyvä tällaisena kuin olen. Välillä epäröin ja välillä kompastun, mutta ei se haittaa. Jos kompastuu voi nousta ylös, jos ei itse pysty itseään sieltä maasta nostamaan, niin voi pyytää apua, se ei ole noloa eikä se haittaa, sillä kaikki kaatuvat elämänsä aikana. Kenelläkään ei ole asiat mennyt niin kuin on ajatellut, mutta siitäkin on useimmiten jollain tavalla selvitty tai päästy yli. Ei ole heikkoutta pyytää apua vaan se on vahvuutta, sillä tunnistaa omat heikkoudet, joissa tarvitsee apua ja muut tietävät mitä tukea ja voidaan keksiä keinoja miten voidaan tukea. Opin paljon myös paljon muista ihmisistä, ihmisen vahvuuksista ja heikkouksista. Olen myös nähnyt koulutuksen myötä miten erilaista elämää ihmiset elävät ja millaisia asioita muiden ihmisten elämä on ja mistä se koostuu. Olen tullut suvaitsevammaksi ja avarakatseisemmaksi.  Uskallan myös enemmän.

Samuli Putron noista laulunsäkeistä vielä sen verran. Elämä ei ole ollut aina helppoa ja itseensä uskominen on monesti ollut koetuksella eikä aina ole ollut helppoa jaksaa. Varsinkin niinä aikoina jolloin olen yksin ollut asioiden kanssa. Silti en vaihtaisi sitä mitä olen nähnyt ja kokenut tähän mennessä. Sillä se mitä olen kokenut ja ne ihmiset, joiden kanssa olen ollut tekemisissä elämäni aikana, ovat muovanneet minusta tällaisen kuin olen nyt. Matka tähän ei ollut helppo, mutta nyt olen paljon vahvempi kuin koskaan.

Muuten siitä kuin aloitin lähihoitajaopinnot, olen laihtunut -15 kg. Vähensin karkin syömistä, ne korvasin vihanneksilla ja hedelmillä, liikuntaa lisäsin ja söin tasaisemmin ja sopivina annoksina. Viimeinen opiskeluvuosi alkoi nyt syksyllä ja keväällä pitäisi valmistautua.

Sosiaali- ja terveysalalle minä jään. Jollain tapaa. Aikomukseni on hakea keväällä 2013 jatko-opintoihin. Voisin kyllä ajatella työskenteleväni lähihoitajana ja arvostan ja pidän työstä, mutta koska olen vielä nuori, haluan vielä opiskella jotain. En tiedä vielä pääsenkö minnekään, mutta se jää nähtäväksi. Jos, en pääse opiskelemaan niin sitten menen varmaankin töihin.

Keväällä 2012 aloin tapailemaan yhtä ihanaa miestä. Hänen kanssaan minulla on hyvä ja lämmin olo. Rakastan häntä hirmuisen paljon.  Hän tukee ja kannustaa minua kovasti. Varsinkin näiden jatko-opintojen suhteen.

Olen hirmu onnellinen ja kiitollinen siitä, että minulla on ihania ja hyviä ihmisiä.  Annan heille arvoa, koska he eivät ole itsestäänselvyyksiä. Sellaisia ei ole aina ollut.  Olen kyllä laiminlyönyt ystäviäni viimeaikoina, mutta yritän taas olla parempi ystävä ja olla aktiivisempi heitä kohtaan. Olen oppinut ja opetellut nauttimaan pienistä aisoista sekä että kaikelle on oma tarkoituksensa. Silläkin, että kirjoitin vasta syksyllä ylioppilaaksi oli tarkoitus, pääsin juhlimaan yhdessä hyvän kaverini kanssa.

Ja nyt näin tämän kirjoituksen lopuksi haluan sanoa kiitos kaikille niille ihanille ihmisille, jotka olette jaksaneet aina uskoa minuun ja tukea. Silloinkin, kun olen itse vähiten uskonut ❤ Olette hirmu tärkeitä ❤